Imre Szabó       

      

Imren ensimmäinen todellinen innostus soittamiseen ja musiikin tekemisen syntyi kiinnostuksena ensin rumpuihin
luultavasti vuoden 1977 alkupuolella ja pian sen jälkeen kitaraan. Pianotunteja oli aiemmin yritetty mutta siinä
maailmassa luomisen vapaus oli liian kaukana tulevaisuudessa. Varsinainen hulluus alkoi joululahjaksi saadusta
Landolasta (kyllä, juuri sellainen legendaarinen, raskassoittoinen polttopuu) eikä
luomisen paloon ja sävellystentekemiseen edelleenkään loppua näy.


Hyvänen aika,
tämähän on todella huonoa!
En pidä...

Musiikillinen kokemus on Imren näkemyksen mukaan tunteen asia. Tätä kokemusta voi hyvin harvoin (jos koskaan)
analysoida pelkällä järjellä ilman, että tunnelma on pilalla. Analysointia voi toki tehdä mutta tunteella (mikä käsite ei
välttämättä avaudu kaikille - jos sitä on edes olemassa...!) Näin ollen on järjetöntä (!) kaunistella ilmaisujaan, jos jokin
on omasta mielestä ihan hirveätä paskaa! Imre on saanut monesti osakseen huvittuneisuutta, närkästystä ja jopa halveksuntaa,
kun hän on haukkunut jotakin musiikkia. Eihän mielipiteitään tarvitse toki aina tuoda esille mutta kovin usein kuulee yhtä lailla
muidenkin kommentoivan voimakkaasti jotakin esim. meluisasta musiikista, jossa ei ole melodiaa, imelästä viihteestä, jossa
ei ole tarpeeksi "munaa" tai "tilujazzista", kun kappaleessa on enemmän, kuin "ne kolme rock-sointua".
Kyse lienee siis lähinnä tavasta ilmaista asia; monien mielestä ei missään nimessä saisi olla vilpitön ja/tai epä-cool!
Imren kommentti siihen: "Minusta tuollainen suhtautuminen on todella huonoa! En pidä!"


Onko
tämmöistäkin…?!

Varsinaisia esikuvia Imre ei halua nimetä mutta on suuri joukko artisteja ja bändejä, jotka ovat tehneet lähtemättömän
vaikutuksen ja siksi myös muokanneet musiikin luomista. Myös satunnaiset kappaleet sellaisiltakin taiteilijoilta, joiden
ei olisi uskonut tekevän mitään vaikutusta ovat vaikuttaneet. Oman osansa luomiseen ovat antaneet myös Imren
musiikinopettaja-isän työnsä puolesta 70-80-luvuilla kuuntelemat levyt ja nauhat. Niiltä oli kuultavissa musiikkia eri maiden
kansanmusiikista kokeilevien teosten kautta suuriin klassisiin säveltäjiin eli täysin laidasta laitaan. Kaikessa Imren mieltä
lämmittävässä musiikissa on omintakeisuus ykkösasemassa - kunhan se ei ole itsetarkoituksellista.


The King
is dead...

Todellinen ymmärrys siitä, että rock-tähteyttä on olemassa syntyi Imrellä vuonna 1977 (hieman ennen soittoharrastuksen
aloittamista), kun Elvis Presley kuoli ja TV:stä tuli kyseisen herran konserttitaltiointi. Ihailu oli kritiikitöntä. Sittemmin
Imren rock´n´roll -unelma on saanut maanläheisempiä ilmenemismuotoja...


TheFab Four...

Ensimmäinen todellinen musiikillinen herääminen lienee ensikosketus The Beatles –yhtyeeseen joskus 1975-76. Fanius
on jatkunut ensi hetkistä lähtien ja ko. bändi on muodostunut käsitteeksi, jota Imre ei oikein osaa enää tarkastella kovin
objektiivisesti. Myös osa herrojen John Lennon ja Paul McCartney soolotuotoksista kuuluu Imren suosikkeihin.


Kekkoslovakiassa...

70-luku oli Suomessa pääosin melkoista hiljaiseloa, varsinkin maaseudulla, joten mitään edellä mainitun liverpoolilaisbändin
vertaista veren seisauttajaa ei eteen ilmaantunut, glam-rock, iskelmä, disco, pop tai heavy kun eivät silloin puhutelleet.
Ko. vuosikymmenen suuriin nimiin kuulunut Queen muodostui vasta myöhemmin Imren jonkinasteiseksi suosikiksi;
70-luvulla bändin materiaali oli alun toisella kymmenennellään olevalle kersalle hieman liian vaikeaa ymmärtää mutta herätti
kyllä pohdintaa siitä, että mistähän tuossa on kysymys. Ja kyllä se sitten selvisi...! Nykyisin kiinnostus on hieman laantunut,
koska vaikka äänenvoimakkuusdynamiikka onkin hienoimpia tehokeinoja, muitakin tunnelmaa vaihtavia elementtejä saisi
olla mukana. Solistin omintakeinen ja tunnistettava laulaminen ja eri tyylilajien sumeilematon yhdistely toki edelleen miellyttää,
tekeväthän ne musiikista melkoista progea, mikä on aina plussaa!
Suomalainen Hullujussi toi ensikosketuksen huumoripitoiseen musiikkiin (Bulvania-kasetti tuli kuunneltua puhki) ja niin
ikään suomalainen Hurriganes teki jonkinlaisen vaikutuksen, luultavasti siksi, ettei eteen ollut ennen tullut todellisia
rock-bändejä, ei ainakaan yhtä energisiä. Kuriositeettina mainittakoon, että olisipa pieni soittajapoika silloin tiennyt,
että soittaa aikanaan muutaman sata keikkaa Hullujussin perustajan ja kosketinsoittajan Tapio Niemelän kanssa.


Fuck the
system...!

Punk-aika 70-80 –lukujen taitteessa toi oman leimansa Imren musiikilliseen kehitykseen. Musiikillisesti punkissa
vetosivat harvat bändit, sillä kyse oli enemmänkin ajan ilmiöstä, jonka mukana halusi olla, kuin musiikista sinänsä.
Mainittakoon kuitenkin Sex Pistols ja Dead Kennedys, jotka jättivät lähtemättömät jälkensä sekä The Damned,
Buzzcocks ja kotimainen Lama, jotka koskettivat jonkin verran. Punkin puhuttelevat elementit olivat luultavimmin
energisyys, uskallus ja puberteetti-ikäiseen vetoava testosteronin määrä.


Tuhansien
murheellisten
bändien maa...

Suomi-rockin suuri aikakausi, "karmiva" 80-luku, vaikutti suuresti johtuen Imren herkästä 13-22 vuoden iästä.
Tuon ajan nyt legendoiksi muodostuneet suomirockbändit muokkasivat kaikki osaltaan Imren meininkiä mutta yksi ylsi
ainutlaatuisuutensa vuoksi ylitse muiden: Hassisen Kone. Kyseinen yhtye on Imren mielestä edelleen yksi maailman
parhaita bändejä, joskaan ei sitä enää jaksa kuunnella aktiivisesti, kappaleet on tullut kuunneltua niin puhki jo aikanaan.
Toinen voimakas vaikuttaja oli Se; rohkeus, omintakeisuus ja voimakkaan angstinen tunnelma puhuttelivat, joskin soitto
olisi monesti voinut olla tiukempaa. Sittemmin bändi alkoi tuntua paikoin jossain määrin tekointellektuellilta mutta kyllä
se teinille toimi! Kari Peitsamo ja Ankkuli -joukkion varhaiset levytykset olivat suuressa roolissa Imren soittoharrastuksen
edistymisessä, sillä ne oli helppo analysoida ja omaksua teknisesti. Pelle Miljoona vaikutti silloiseen tapaan tarkastella
maailmaa; varsinkin kantaaottaavuutensa ja aitoutensa puhuttelivat ja tekiväthän biisitkin vaikutuksen. Sittemmin "ikoneiksi"
muodostuneet ja sitä kautta pientä inflaatiota kärsineet Tuomari Nurmio, Eppu Normaali ja Kauko Röyhkä tekivät
varhaisvuosinaan vaikutuksen ainutlaatuisuudellaan. Omintakeisuudellaan loistivat myös lyhytaikaiset bändit Siberia,
joka oli Imren mielestä aikansa aliarvostetuimpia bändejä (sävellykset olisivat tosin voineet olla uskaliaampia) ja Musta
Paraati , joka edusti Imrelle punk-ajattelun tervehenkistä uudistumista.


Hioo, hiee,
hioo-o...!

Varsinaisen Suomirock-vaahtoamisen alkaessa jo hiipua 80-luvun puolivälissä tuli kuvioon mukaan Imren luultavasti
merkittävin innostaja, The Police. Bändissä oli kaikki se, mitä musiikilta voi toivoa: hyvät sävellykset ja sanoitukset,
omintakeinen soundi, loistava lauluosuuksien toteutus, riittävän taitava soitinten käsittely, mielenkiintoinen ja aikakauteen
suhteutettuna uudenlainen tuottaminen, toimiva imago, rento asenne yleisöä kohtaan ja se paljon puhuttu hyvä meininki.
Myös yhtyeen jäsenet Sting, Stewart Copeland ja Andy Summers ovat vakuuttaneet soolotuotoksiensa ainutlaatuisuudella.


Onpa
tyylikästä...

Myös 80-luvun ei-suomalaiset artistit ja bändit vaikuttivat suuresti, Phil Collins etunenässä. Elektronisen musiikin isoisä,
saksalainen Kraftwerk oli vahvasti mukana ja Imre kokeekin, että moni kyseisen tyylilajin olennainen ratkaisu tehtiin jo
tuolloin; kehitys on tietenkin ollut huimaava niistä ajoista mutta paljon on jäänyt muuttumatta ja syystä (tilannetta voitaisiin
ehkä verrata funkin alkuvuosien ja nyky-R´n´B -meiningin eroon tai jazzin kehityskulkuun tai vaikkapa kulkua 50-luvun
rock´n´rollista Hard Rockiin). 80-luvun löytöjä olivat myös David Bowie -nimisen ukkelin tuotokset, lähinnä artistin
itsensäkin jostain syystä parjaama Let´s Dance -levy. Sittemmin mies on noussut Imren ykkössuosikiksi sarjassa laulusolistit.
Pahalta ei kuulostanut myöskään Lionel Richie, joskin korkean imelyyskertoimen vuoksi tätä oli vaikea myöntää. Myös
Van Halen -yhtyeen tuotanto tuli kuunneltua eläytyen läpi. Bändi on heavy-rock -genren piiriin sijoitettavassa musiikissa
poikkeus, siksi se avautui Imrelle, Heavy-rock kun sinänsä ei ole koskaan ollut mitenkään lähellä Imren sydäntä.
Suzanne Vega vakuutti lalulunteko- ja bändinsä sovitustaidoillaan, Psychedelic Furs ja Theatre of Hate
siihen maailman aikaan uudenlaisilla soundeillaan.


Tuhat osaa
ja sadasosia...

Varsinainen proge-herääminen tapahtui vähitellen vasta 80-luvulla Genesis yhtyeen "Genesis" -levyn (sittemmin koko
tuotannon), yhtyeiden Level 42, Rush, Pekka Pohjola Group, Weather Report ja Return to forever -yhtyeen albumin
"Romantic Warrior" myötä. Kaikki nämä ovat muokanneet Imren oman musiikin tyyliä tietoisesti ja tiedostamatta. Myös
Mike Oldfield alkoi hiipiä tajuntaan jääden sinne vähitellen 90-luvulla, joskin nykyään tämän brittiherran ilmaisu tuntuu
hieman tehottomalta, jopa laimealta ja paikoin teennäiseltä.

Imren progediggailu ei ole kritiikitöntä eikä varauksetonta, koska itsetarkoituksellinen tiluttelu,
monimutkaisuus ja/tai intellektuellin leikkiminen eivät puhuttele pätkääkään!


Ei matontamppausta,
kiitos...!

90-luvun historiallisesti merkittävin musiikin tyylilaji, elektroninen tanssimusiikki ei avautunut Imrelle lainkaan vielä
läpimurtonsa aikana. Etnoherääminen sen sijaan alkoi juuri tällöin lähinnä Youssou N´dour –nimisen senegalilaisen
ansiosta ja progetuntemus laajeni suuresti Yes -yhtyeen myötä, johon ei jostain syystä ollut tullut törmättyä aiemmin
(erityisesti albumi "90125" kolahti, vaikka/koska on ilmestynyt jo 1983).

90-luvulla suurta roolia näytellyt repaleisuus perinteisen pop- ja rock-musiikin eri tyyleissä on antanut useita fiilistelyn
ja kunnioituksen kohteita, joskaan ko.artistien koko tuotanto ei ole miellyttänyt: Fishbone, Crash Test Dummies,
Prince, Aerosmith (aiempi tuotanto ei auennut lainkaan), Alanis Morissetten "Jagged Little Pill" -albumi jossain määrin,
Red Hot Chili Peppers (80-luvun tuotanto ei auennut lainkaan), Faith No More, Lenny Kravitz (sittemmin on tosin
alkanut hieman ärsyttää) sekä suomalainen Moon Cakes, jonka mahdolliset live-aktit menivät valitettavasti sivu suun.
Myöhäsyntyisiä löytöjä 90-luvulla olivat Anssi Tikanmäki, Pete Townshend, Thin Lizzy, Frank Zappa, 10CC,
Abba (tietyin varauksin), Steve Vai, Stevie Wonder, Toto, Earth Wind & Fire ja Michael Jackson sekä jossain
määrin Duran Duran. Sekalaista sakkia...


Avaruusseikkailu 2000...

Vuosituhanneen vaihteen jälkeen uudet innostajat kävivät jostain syystä pikkuhiljaa vähiin vielä 90-lukuakin enemmän,
lieneekö syy popmusiikin kehityksen sen hetkinen suunta (mm. ei tarpeeksi "oikeanlaisia" harmonioita ja liikaa
tietokoneohjelmilla korjattuja soitto-osuuksia ja toisaalta liiallinen rock-painotteisuus) vaiko Imren ikä; väistämätön
siirtyminen seesteiseen (?) keski-ikään oli tapahtunut...?! Kummasti löytyivät vanhat vinyylit uudestaan...!
2000-luvun merkittävistä bändeistä jonkin asteista intoa sieluun jättivät Moloko, Massive Attack, Röyksopp,
The Corrs (kyllä kunnolla ylituotettu poppis on aina pervolla tavalla mahtavaa...!) ja Rammstein, sekä kotimainen
Kemopetrol jossain määrin. Aitokotimaiset Absoluuttinen Nollapiste ja Zen Café jaksoivat kiinnostaa aikansa,
kunnes alkoivat toistaa itseään liikaa ja/tai siirtyä turhan paljon metallimusiikkia muistuttavaan ilmaisuun. Retrolöytöjä
2000-luvulla olivat Steely Dan, Nik Kershaw sekä lievinä annoksina Billy Idol ja 70-luvun Heavy rock – jättiläiset.
Imren työnä pitkään toiminut irlantilainen kansanmusiikki alkoi vihdoin puhutella, kunhan se tarjoiltiin oikeassa "liemessä"
mutta innostus hiipui vuosikymmenen puolivälissä aika tehokkaasti. Liekö syynä leipääntyminen ko. genreen tai se, että
genren "sävellykset" toistivat itseään erittäin pahasti... Uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen pop-musiikin
valtavirta, uudistunut, ylituotettu rock eri muodoissaan vaikutti aluksi hyvältä muutokselta 90-luvun koneelliseen
diskohumppameininkiin mutta tämä "uusi" genre osoittautui niin laskelmoiduksi, ennalta-arvattaksi, vanhaa toistavaksi ja
soittamisen suhteen tietokonetekniikalla korjailluksi että pettymys oli väistämätön!

Ja nyt on jo 2010-luku! Eikun taas toivomaan, että jotain sisällöllistäkin välillä tulisi...! :-)


No jopas
jotakin...!

Imren ystävä ja yhteistyökumppani Ilkka Liettyä kuuntelutti Imrellä 90-luvulla sellaista säveltämäänsä materiaalia,
että paluuta entiseen ei enää ollut; harmonioiden korostuminen tyylikkäimmällä mahdollisella tavalla oli niin voimakasta,
että ei voinut kuin mykistyä sen tosiasian edessä, että se on yksi tärkeimpiä alueita, ellei tärkein, joka pitää ottaa huomioon
saadakseen sielua miellyttäviä tuotoksia aikaan – vaikkei asia vieras ollut aiemminkaan, nyt vain tuli selkeä todiste asialle.
Apinointiin ei Imrellä ole koskaan ollut halua mutta hyvät vaikutteet pitää aina imeä ja nyt niitä oli siinä määrin, että piti
ottaa käyttöön paksumpi pilli ja suurempi imuteho.


Arvotaan...

ensimmäinen soitin…

Hämeenlinnassa asuessaan (1983-1991) Imre tunnettiin nimenomaan basistina ja musiikin tekijänä. Basson soittoon
johtanut kehitys alkoi kohtalokkaasta vahingosta vuonna 1978 tai –79, jolloin Imrellä ja kahdella muulla pikkupojalla
oli "bändi", jossa basistin paikka oli täyttämättä ja rooli lankesi Imrelle. Niinpä hän oli muiden silmissä pääsääntöisesti
"vain" basisti aina Helsinkiin muuttoon saakka 1992, jolloin erään vanhan tutun bändissä oli toisen kitaristin paikka auki.
Kitaran soitto jäi jotenkin päälle (keskeyttämättä basson soittoa) ja käynnisti ajatuskuvion usean soittimen hallitsemisen
hyödyntämisestä. Imre perusti kavereineen cover- ja omaehtoisia bändejä, joissa hän toimi kitaristina, kosketinsoittajan
pesti afro-reggae -yhtyeessä kesti n.vuoden (sittemmin tuli siirtyminen bassoon), rumpujen aktiivinen soittaminen
(ainahan niitä oli tullut vähän paukuteltua) tuli kuvioon mukaan 1999 (jälleen sattuman oikusta) ja jatkuu satunnaisena
edelleen. Laulaminen ja etenkin taustalaulaminen on aina tullut kylkiäisenä joka projektiin.

Oman musiikin työstäminen "monisählääjänä" pikkuhiljaa ja harkiten alkoi tuntua luontevalta 90-luvun lopulla, joskin
sen suhteen Imre katsoi parhaaksi käyttää rumpalina suurimmassa osassa materiaalia ystäväänsä loistopersoona Kille
Tenkulaa, joka on ihan oikeasti Rumpali ja vieläpä aivan täysin ja totaalisesti omaa luokkaansa; kuultuaan Killen soittoa
ensimmäisen kerran Imre yksinkertaisesti havaitsi, että lähes 20. vuoden etsintä on päättynyt!

Monesti on Imre saanut kuulla kommentteja siitä, että useiden soitinten kanssa puljaaminen on arveluttavaa tai jopa
typerää mutta koska virtuositeetti ei ole koskaan kiinnostanut ja multi-instrumentalistihomma toimii riittävän hyvin,
Imre viittaa kintaalla moisille löpinöille! Sitä paitsi "roolien keräily" on ollut suurilta osin vahinko. Viime aikoina kapea-
katseinen "soittaja pysyköön roolissaan" -ajattelu on onneksi alkanut väistyä, mahdollisesti uuden, muusikkosukupolven
astuessa kuvioon vahvemmin, he kun ajattelevat niin monesta asiasta täysin erilailla, kuin "vanhan liiton" soittajat
- niin hyvässä, kuin pahassa!

Mitä Imren musiikin luomiseen tulee (säv.san.sov.), sitä ei olisi oikein mikään voima tässä maailmassa voinut pysäyttää.
Sävellykset (nuorempana myös sanoitukset) ovat tulvineet jatkuvalla syötöllä ja puskeneet itsensä ulos vaikka väkisin,
luojansa mielipiteistä piittaamatta!

Monien soitinten (jonkinasteinen) hallinta on johtanut siihen, että muutkin alueet musiikin aikaansaamisessa ovat alkaneet
kiinnostaa Imreä. 80-luvun alussa Imre oli vielä autuaan tietämätön tuottajien ammattikunnan roolista - vaan eipä siitä
ymmärrystä ollut kovin monella alalla toimivistakaan. Kun juttu alkoi vähän selkiintyä, oli jälleen yksi homma tutkittavana.
Tämän alueen tutkiminen on kuulemma vielä kovasti kesken mutta kelläpä ei olisi!

Kaiken kaikkiaan on pääsääntöisesti sattumien summaa, että Imre on tänä päivänä musiikin "monisählääjä". Tosin on
mahdottomuus, että hän olisi pitäytynyt vain soittajana tai vain musiikin tekijänä, sillä molemmat puolet ovat olleet
aina yhtä voimakkaasti läsnä.


Musiikin luominen on elämää,
kaikki muu on odottamista...

Musiikki on toki vain yksi osa elämää mutta hyvin tärkeä osa. Imren on vaikea kuvitella olevansa harmonisessa (!)
tilassa ilman musiikin voimakasta läsnäoloa. Niinpä voittekin olla varmoja, että homma jatkuu huolimatta seestymisestä,
kasvavasta kriittisyydestä ja voimakkaista mielipiteistä. Pysykää kuulolla ja käykää näillä sivuilla!

 

Helsingissä 29.10.2003, Ismo Vaatturi (teksti päivitetty viimeksi toukokuussa 2012)

 
 
Takaisin päävalikkoon tästä!